Miten minusta tuli motoristi

Opettelua Kawan enduropiikillä

Eka kokemus

Elettiin 70-luvun loppua ja silloin tutustuin ensimmäistä kertaa Kawasakien ihmeelliseen maailmaan. Kaverilla oli Kawan 90 kuutioinen hupienduro ja kerran pääsin kokeilemaan sitä - olin myyty kertalaakista, se oli kova peli mopon jälkeen. Sellainen oli saatava! Onneksi ajan kuluessa rupesin miettimään, että miksi ei saman tien täysikokoista piikkiä eli valinnaksi muodostui KE-125. Alkoi hurja vanhempien ylipuhuminen. Tässä työssä minua auttoi isosiskoni Riepu suhteellisen merkittävällä panoksella. Tuolloin(kaan) en ollut mitenkään innokas lukutoukka, joten sain vanhempani hyväksymään suunnitelman: jos allekirjoittanut onnistuu pääsemään lukioon, allekirjoittanut saa KE:n. Tuommoisella porkkanalla oli ihmeellinen vaikutus lukuintoon! Peruskoulun 9. luokan joulutodistuksessa lukuaineiden keskiarvo oli vielä siinä kuuden paikkeilla, mutta päästötodistuksessa komeili lukema 7,3, joten lukioon mentiin!

Ikimuistoinen kesäkuinen päivä vuonna 1978

Niin siinä sitten kävi, että minusta tulisi Kawasakin onnellinen omistaja! Halusin KE:n nimenomaan punatankkisena (Candy Light Red), joka piti erikseen tilata Sumekolta - tavallinen väri oli vihreä (Candy Emerald Green). Pienen odottelun jälkeen Kuopion piirimyyjältä J.Widkopp Oy:ltä tuli ilmoitus, että nyt se on täällä ja hintaa on 6180 markkaa. Ja sitten tuli kiire saada se Siilinjärvelle, onneksi myyjä tajusi kuumeeni rajuuden ja hoiti kuljetuksen mahdollisimman pikaisesti. Voi sitä onnea, kun punatankkinen KE nostettiin alas pakettiautosta. Tuo onni meinasi kyllä haihtua, kun isäni päätti kokeilla Kawaa ja onnistui kaatamaan sen. Sanaakaan sanomatta isä katosi paikalta. Tilannetta ei hiukkaakaan helpottanut se, että juuri viikko aiemmin erään tuttavaperheen poika oli kuollut jytä-Jammulla hirvikolarissa. Mutta jostain syystä motoristiurani sai jatkua - ehkäpä suunnattomalla innostuksella oli osuutensa asiaan.

Sitten alkoi ahkera ajoharjoittelu Kawalla, joka oli saanut rekisterinumerokseen KA-967. Koska olen syntynyt lokakuussa, tielle ei ollut vielä asiaa, joten Siilinjärven metsäpolut tulivat todella tutuiksi sen kesän aikana - kilometrejä tuli noin 6000 kilometriä talveen mennessä! Eka päivä tuli ajettua taloamme ympäri pitkin "crossirataa", joka oli muotoutunut mopoaikoina. Siinä oli yksi melko mukava hyppyri, mutta Kawa kulutti sen pilalle melko nopeasti. Sitten keksin vaihteeksi ajaa rataa toisinpäin kiertäen ja tuolloin tuo hyppyri eli sellainen metrin pudotus. Minä tietysti ajattelin lentää mahdollisimman pitkälle ja väänsin kaasukapulaa sillä seurauksella, että Kawa teki työtä käskettyä ja sitten olimmekin todella korkealla, josta alastulo oli vähemmän tyylikäs... Niin, olisihan se Kawa ollut vielä sisäänajossa, mutta eihän sitä malttanut!

Selkkauksia naapurien ja virkavallankin kanssa

Kyllä naapureillamme oli kestämistä, kun allekirjoittanut joutui metsään mennessään ajamaan mm. heidän puutarhansa kautta. Sinä kesänä huomasin muuten kumman jutun: jostain ihmeen syystä reiteille joita käytin, tuli ajokieltoja. Soittipa joku poliisillekin ja väitti minun ajavan myös teillä. Tuosta oli se seuraus, että jouduin Siilinjärven poliisien silmätikuksi. Epätoivoisesti he yrittivät saada minut kiinni itse teosta. Kerrankin istuin Kawan päällä silloin Siilinjärven keskustassa olevan soramontun (nyk. Keskuskortteli) laidalla. Poliisit kurvasivat paikalle ja kysyivät miten olin siihen päässyt. No, minähän kerroin: polkuja pitkin ja tuon soramontun kautta. Siihen nuorempi virkaintoinen poliisi: "No, onkos siellä jälkiä?", johon vanhempi enemmän maailmaa nähnyt tokaisi: "Näkyyhän tuolla olevan!". Niin tosiaan oli - koko soramonttu oli täynnä Kawan trial-renkaan jälkiä. Mutta poliisitpas yrittivät olla ovelia ja jäivät kytikselle. Matkalla kotiin soramontulta jouduin ajamaan kolmen tien yli ja enhän minä todellakaan työntänyt Kawaa niiden yli, kun moottorikin on keksitty. Onneksi huomasin poliisien aikeet ja olin vielä ovelampi ja selvisin väijytyksestä kunnialla.

Hyvin usein ajoretkilläni oli myös Riepu mukana. No, oppihan ainakin Riepu olemaan kyydissä, kun paahdoimme KE:llä juurien ja kantojen yli ällistyttävällä nopeudella. Kun peileistäni näkyi Riepun saappaat ja hartioissa tuntui ihmeellistä räpellystä, tiesin hiljentää hieman vauhtia! Eksyimmepä me ajelemaan niille syrjäteillekin. Asiassa oli vain se huono piirre, että myös eläinlääkäri-isämme käytti päivittäin noita samoja teitä. Kerrankin jouduimme ajamaan täydessä vaihdissa orapihlaja-aitaan, koska kaukana näkyi vaarallisen värinen auto: isämme. Muuten meni ihan hyvin, mutta tuon orapihlaja-aidan toisella puolella oli perhe viettämässä kesäistä kahvihetkeä - heidän ilmeet olivat muuten näkemisen arvoiset. Ja tietysti se kaukana nähty auto lähemmäksi tultuaan osoittautui aivan muuksi kuin isämme autoksi!

Sikamainen juttu

Pääasiallinen reittini meni erään maatilan pihan läpi. Tien vieressä oli myös sika-aitaus. Me olimme taas Riepun kanssa ajelemassa kauniina kesäiltana ja siatkin halusivat nauttia kesäillasta. Ne mokomat olivat päässet karkaamaan aitauksesta ja olivat siis tiellä, jota Kawasaki-sisarukset olivat tulossa noin satanen mittarissa. Suurin osa sioista olivat sikamaisen älykkäitä ja ryntäsivät takaisin aitaukseen, mutta yksi valitsi väärän suunnan ja juoksi suoraan allemme. Tuosta Kawasaki-kokemuksesta viisastuneena sika totesi aitauksen olevan huomattavasti turvallisempi paikka. Pyyhittyämme Kawasta sianlannan palasimme kotiin ja seuraavana aamuna odotimme kauhusta kankeina, josko paikallinen sikalan omistaja soittaisi ja kertoisi löytäneensä yhden sian selästä kummallisen näköisen jäljen - aivan kuin olisi lyöty lapiolla, jossa on kaksi 8 millistö pulttia: endurossa oli pohjapanssari paikallaan. Onneksi tuota soittoa ei kuitenkaan tullut. Hieman myöhemmin olimme taas kaverini kanssa ajelemassa ja kaverini paahtoi Suzuki GT-125:llaan noin 125 km/h tuntia tuon pihan läpi. Sen kerkisin perässä tulevana huomata, että isäntäväki oli juuri pihalla päiväkahvilla ja peittymässä paksuun pölyyn. Tämän jälkeen tuollekin tielle tuli ajokielto vielä puisella puomilla vahvistettuna. Eräs Honda CB-350Fourin omistaja ei tiennyt mitään tuosta puomista ja ajoi siitä läpi! Mutta minä opin ja yritin ajaa tuon pihan läpi mahdollisimman hiljaa ja kiersin puomin!

Toinen Kawa

Tuli sitten maraskuun 8 päivä ja meikäläinenkin sai vihdoin KT-kortin eli nyt loppui metsässä ajaminen. Seuraavana kesänä vein Kawan 15000 kilsaa ajettuna perushuoltoon ja tyly tuomio oli: tätä ei kannata edes yrittää saada kuntoon vaan parempi olisi hankkia uusi. Tuo sisäänajon laiminlyönti ja armoton metsäkäyttö oli nimittäin jättänyt jälkensä. Toinenkin Kawa oli KE - ainoat erot olivat väri eli nyt Kawa oli se vihreä ja hintakin oli noussut 6380 markkaan. Tällä Kawalla (KB-452) tuli sitten ajettua huomattavasti rauhallisemmin. Jo tuohon aikaan olin saanut reissukärpäsen pureman eli kävin endurolla mm. Kuopiossa, mikä oli silloin melkein ennen kuulumatonta - olihan matkaa yli 20 kilsaa, joka olisi vaatinut GT-Susnalla tai AS3-Jammulla pari kolme jäähdyttelytaukoa. Nuo sen ajan ilmajäähdytteiset 2-pyttyiset piikit kehittivät nimittäin melko paljon lämpöä eikä sitä tehoakaan ollut loppujen lopuksi niin kamalasti: 16 hvl KE:n 11.5 vastaan. Olin myös suuresti vaikuttunut muiden motoristien asenteesta tälläistä piikkikuskia kohtaan: aina moikattiin kun nähtiin.

Siilinjärvellä oli tuolloin 3 KE:tä ja kaikissa sama avaimen numero (436). Tämän vielä jotenkin ymmärtäisi saman vuosimallin pyörien kanssa, mutta yksi oli 3 vuotta vanhempi. No, olipahan helppo lainata kaverin Kawaa. Kaikkiaan koko Siilinjärvellä liikkui tuohon aikaan kymmenkunta pyörää ja suurin osa tietenkin piikkejä. Kaveripiirissä vakiopaikaksemme muodostui Kuopion lentoaseman kahvila, missä kävimme joka ilta henkilökunnan suureksi harmiksi. He kun eivät suuremmin arvostaneet meitä 17-kesäisiä melkein rahattomia jätkiä, jotka ostivat yhteisen limun, jota sitten lipittivät koko illan! Kuopioon kavereita ei saanut millään - tuli nimittäin eräskin kerta houkuteltua... Tulloin muutoin tuli tehtyä sekin virhe, että ajoi ilman hanskoja. Eihän sitä nyt lämpimänä kesäiltana hanskoja tarvitse, luulin minä, mutta nyt olen viisaampi, kun sormissa tuntuu välillä outoja kipuja ja jäykkyyttä - alkavaako reumaa?

Pitempiä reissuja

Reissaaminen oli tuolloin melko halpaa, kun bensakin maksoi vain 1.67 mk/l. Minä siis olin silloinkin hieman eriskummallinen ja reissasin KE:llä pitkiäkin matkoja. Pitkillä matkoilla oli tankkaukset suunniteltava todella tarkasti, koska KE:ssä oli luvattoman pieni tankki. Maksimi toimintasäde oli 90 kilometrin korvilla. No, onneksi tuohon aikaan huoltoasemia oli tiheämmässä kuin nykyään - ja todellakin huoltoasemia, ei siis mitään nykypäivän elintarvikemyymälöitä. Noilla reissuilla tapahtui luonnollisesti kaikenlaista. Yksi mieleen painuvimmista kokemuksista oli se kerta, kun hävitin Kawan Jyväskylässä! Tuohon aikaan oli koulumotivaationi päässyt taas pahasti laskemaan ja hyvin usein lähdin kotoa koulun sijasta jonnekin hieman pitemmälle. Pitemmälle sen takia, että tuolloin todennäköisyys törmätä jompaan kumpaan vanhemmistani oli pienempi. Ainoa ongelma oli se, että kotiin oli kuitenkin kerittävä ajoissa. Eräänä aamuna lähdin taas normaalisti kouluun ja kävin matkalla tankkaamassa Kawan. Samalla päähäni tuli ajatus: mitä minä koulussa näin kauniina päivänä, lähdenpä 160 kilometrin päähän Jyväskylään. Siinä oli todella haastetta riittämiin, koska pelkät matkat veivät kuutisen tuntia, mutta ehtisinpä olla perilläkin kokonaisen tunnin - siis sinne! Itse matka meni hyvin ja saavuin puolilta päivin Jyväskylään. Ajattelin lähteä pyörimään kaupungilla jalan ja laitoin KE:n parkkiin. No, vaeltelin aikani, mutta sitten tuli kotiin lähdön aika: kotona olisi oltava viimeistään klo 16.00 ja nyt kello oli jo 13.00. Mutta nyt iski ongelma: mihin ihmeeseen minä pysäköin sen Kawan? En tuntenut kaupunkia kovinkaan hyvin ja minulla ei ollut hajuakaan KE:n olinpaikasta. Harhailin katuja ja yritin epätoivoisesti muistella. Paniikki alkoi hiljalleen nousta - kello kävi ja yritin jo muotoilla uskottavia selityksiä myöhäiselle kotiintulolle. Olin todellisessa ahdingossa, koska rahaa ei ollut bussilippuun. Pitääkö soittaa kotiin ja kertoa uutinen "Olen täällä Jyväskylässä ja en löydä Kawasakia". Iäisyyden jälkeen silmiiini osui tuttu kadunkulma ja sitten tuttu vihreä kulkupeli. Nyt oli todella kiire! Kaasukahvassa oli tasan yksi asento ja pakollinen välitankkauskin suoritettiin melkein lennossa. Kotona olin siinä viiden paikkeilla eli noin tunnin myöhässä ja heti ensimmäiseksi äitini kysyi, missä sitä on tultu oltua. "Jäin vaan kaverin kanssa suustani kiinni" kuului vapisella äänellä esitetty vastaus, joka meni onneksi läpi. Mutta opinko kokemuksestani? Enpä tietenkään eli seuraavana päivänä käväisin Iisalmessa, mutta tällä kertaa en kadottanut Kawaa, koska en päästänyt sitä pois silmistäni hetkeksikään!

Sitten Kawasaki-sisarusten päähän pesiytyi ajatus kunnon reissusta: Imatranajot, mutta ei suoraan Siilinjärveltä Imatralle vaan Oulun kautta poiketen! Tästä reissusta ja KB-452:n loppuvaiheista voi lukea enemmän jutussa Piikkireissu

© Mikko J. Haaranen 2001 - 2002